|
Teijo Pyykönen
Poliittisille puolueille liikunta on niin pieni asia, ettei siihen kannata tarkemmin pureutua eikä rakentaa puolueen erottautumista sen varaan. Siksi vaalitenteissä kaikki puolueet voivat hymyillä ja pitää liikuntaa tärkeänä. Harva asia herättää niin paljon vaikuttamishaluja kuin eduskuntavaalit. Kansalaisten äänestyskäyttäytymisen ohjaaminen ja oman asian tyrkyttäminen vaalien jälkeiseen hallitusohjelmaan ovat itseään kunnioittavien toimijatahojen kärkitavoitteita. Viestintä vaikuttamismielessä koetaan tärkeäksi, vaikka ”kalaa ei saisikaan”. Jo se, että ollaan vaalikentillä näkyvillä, tuo itselle kuvitelman yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Kevään eduskuntavaalit ovat innoittaneet Suomen Olympiakomitean (OK) luokittelemaan ehdokkaat joko liikuntamyönteisiin tai muihin ehdokkaisiin. Sitä varten OK on lanseerannut Liikuntaehdokas-kampanjan. Allekirjoittamalla Liikettä Suomeen ‒ liikunnan ja urheilun manifestin ehdokas pääsee OK:n verkkosivuilla julkaistavaan liikuntaehdokkaiden listalle eli liikunta- ja urheiluyhteisö aateloi ehdokkaan ”liikuntamyönteiseksi eduskuntavaaliehdokkaaksi”. Toki aatelointi edellyttää manifestin tavoitteiden kannattamista. Ehdokkaiden kannalta tavoitteet ovat onneksi sellaisia, ettei kukaan niitä halua vastustaa sekä niin yleisellä tasolla ja, että ne on helppo ruksata: lisätään, edistetään, jatketaan, tuetaan, kehitetään ja vahvistetaan. Kun tavoitteet, joita ei välttämättä koskaan tarvitse toteuttaa, sopivat jokseenkin kaikille ehdokkaille, lopputulokseksi saataneen haluttu: ”OK:n kampanja osoittaa, että valtaosa kansanedustajaehdokkaista haluaa edistää liikunta- ja urheiluyhteisön tavoitteita. Tämän tulisi näkyä vaalien jälkeisessä hallitusohjelmassa.” No, hullumpaakin on nähty. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla jopa Yle saatiin narutettua hurjaan otsikkoon: ”Liikunnalla voisi puolittaa valtion velanoton ‒ eikö päättäjiä kiinnosta?” (Yle 5.4.2015). Nyt velkakirjan luvut ovat sitä luokkaa, ettei Yle kehtaa moista toistaa. Mutta ei Yle ole liikuntalobbauksesta luopunut. Tammikuussa 2023 Yle ja OK järjestivät ”Suuren urheilun puheenjohtajatentin”. Sen alkujuonnossa muistutettiin liikkumattomuuden kustannuksista ja vaikutuksista sairauksiin, työkykyyn ja yhteiskunnan kantokykyyn. Ja heti perään esitettiin puoluejohtajille kysymys: ”Pitääkö valtiovallan tehdä enemmän liikkumattomuuden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi?” Olisi ollut perin outoa vaalityötä, jos joku eduskuntapuolueiden johtajista olisi vastannut kielteisesti. Vaalien alla liikunta ja urheilu on toistuvasti saatu näyttämään harmittomalta piirileikiltä, johon urheiluväki on luonut säännöt ja jossa poliitikkojen on helppo toistaa ennakkoon arvattavia ja kaikille vaarattomia vastauksia. Joku ilkeä saattaisi todeta, ettei liikuntaa ja urheilua tarvitse ulkopuolelta nolata, he tekevät sen itse. Kansalaisille liikunta voi olla paljon, mutta harvoille kaikki Puoluejohtajatentin perusteella puolueiden välillä ei ole sanottavia eroavuuksia liikunnan ja urheilun kysymyksissä. Urheilu, liikunta ja liikkuminen ovat kaikkien mielestä erinomaisia ja kannatettavia asioita. Puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa liikunta ‒ jos se erikseen mainitaan ‒ sijoittuu parilla rivillään tärkeämpien asioiden häntään. Vaaliohjelmat ovat rakenteeltaan, tarkastelutasoiltaan sekä teemakokonaisuuksiltaan niin erilaisia, ettei ohjelmien perusteella uskalla julistaa jotain puoluetta toista liikuntamyönteisemmäksi. Kaikki ohjelmat haluavat kertoa äänestäjille, että ”me välitämme sinusta elämän kaikilla sektoreilla ja kaikissa vaiheissa”. Se miten ja miten paljon kenestäkin välitetään, selviää tarkemmin sitten aikanaan hallitusohjelmasta ‒ niiden puolueiden osalta, jotka hallitukseen päätyvät. Liikuntayhteisön mielestä liikunnasta ja urheilusta luonnollisesti puhutaan liian vähän vaalien yhteydessä. Harva kuitenkaan äänestää etenkään eduskuntavaaleissa liikuntakriteereillä. Tuskin innokkainkaan liikuntaihminen kehtaa moittia äänestäjää, joka päätyy raapustamaan numeronsa ensisijassa turvallisuuden, ympäristö- ja ilmastopolitiikan, julkisen talouden, työllistämistoimien, kasvatuksen ja koulutuksen, maahanmuuton tai sote-kysymysten pohjalta. Se, että kansalaisten äänestysvalinnoissa liikunnan ohi ajavat monet muut elämänalueet, ei merkitse sitä, ettei myös liikuntaa ja urheilua arvostettaisi. Liikuntayhteisöllä on odotuksensa, mutta kansalaisilla on elämänsä. He miettivät arkeaan kokonaisuutena, ei vain liikuntaelämää optimoiden. Suomalaisille liikunta on mukava ja elämää kannatteleva asia ‒ jolla on myös työkykyyn ja terveyteen liittyvät ulottuvuutensa ‒, mutta harvoille liikunta on kohtalonkysymys. Kuolinvuoteilla ei voivotella sitä, että ”olisinpa liikkunut enemmän”. Ääni urheilulle, liikunnalle vai liikkumiselle? Äänestäminen liikuntakriteerein on toki sallittua ja mahdollista. Äänestettäessä liikuntapää edellä, kannattaa kuitenkin pitää pää kylmänä ja tehdä kotiläksyt huolella. Liikunnan ja urheilun maailmaa ei tule niellä yhtenä homogeenisena toiminta-alueena, vaikka urheilu- ja liikuntayhteisö sitä mieluusti sellaisena markkinoi. Kaikki liikunta ei ole samanlaista eikä kaikkea liikuntaa ole suunnattu kaikille. Valtion liikuntapolitiikka ‒ siis se, jota kansanedustajat voivat ohjata ‒ on rajallista eivätkä valtion rahkeet yllä kaikkialle. Valtion merkitystä toistuvasti liioitellaan. Valtio on toki vienyt järjestöiltä liikuntapolitiikan suunnannäyttäjän roolin, mutta konkreettinen ohjausvoima on takavuosista kaventunut. Valtio voi esimerkiksi yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon ja eettisyyteen liittyvillä avustusehdoillaan ja informaatio-ohjauksellaan vaikuttaa kuntien ja järjestöjen ratkaisuihin, mutta tiukempi valtio-ohjaus on menneisyyttä. Myös suomalaisten liikunta-alamaisuus on kaukana takana, joten valtiovetoiset vetoomukset eivät saa kansaa liikkeelle. Nykyään valtiota kuunnellaan parhaiten poikkeusoloissa, esimerkiksi pandemian aikana: kun muut harrastukset kielletään, kansalaiset saadaan ulkoilemaan. Valtion liikuntapolitiikan ratkaisut näkyvät kansalaisille kenties selvimmin kilpa- ja huippu-urheilussa. Valtiolla on merkitystä harjoittelun ja valmennuksen turvaamisessa sekä harjoitus- ja kilpailuolosuhteiden rakentamisessa. Jos äänestäjä haluaa turvata urheilumenestystä, varminta on etsiä ehdokas, jolla on urheilutausta: kerran huippu-urheilija, aina huippu-urheilun puolella. Liikunnan ja urheilun järjestötoiminta pyörii vahvasti valtion avustuspolitiikan varassa. Järjestöjen rakentama liikunnan ja urheilun pitopöytä kiihottaa lähinnä jo makuun päässeitä. Organisoitunut liikuntaelämä palvelee ensisijassa urheiluhulluja ja liikuntauskovaisia. Kilpaileminen myös luokittaa. Osa valikoidaan tai he valikoituvat pois järjestöjen ja seurojen toiminnasta. Erityisesti lasten ja nuorten osalta urheiluseurojen pyöröovissa liikenne on vilkasta molempiin suuntiin. Jos äänestäjä uskoo jälkikasvunsa viihtyvän urheiluseurojen toiminnassa, kannattaa yhdeksi äänestyskriteeriksi valita ehdokkaan toiminta liikuntayhteisöissä. Sen sijaan liikkumattomuuteen liittyvät väestötason haasteet eivät ratkea liikuntarakentamisella, liikuntajärjestöjen ja -seurojen avustuksia korottamalla tai aktivointiohjelmilla. Näiltä osin äänestäjän on syytä tutkia puolueiden vaaliohjelmia laajemmin kuin vain etsimällä sieltä liikunta-sanaa. Jos urheilun sijaan äänestäjä haluaa tukea liikunnallista elämäntapaa ja ehkäistä liikkumattomuutta, hän etsii ehdokkaan, joka haluaa panostaa kansalaisten eriarvoisuuden poistamiseen, yhdenvertaisuuteen, ylisukupolvisen köyhyyden ehkäisyyn, varhaiskasvatukseen, koulutukseen, mielenterveyskuntoutukseen, monikulttuurisuuden vaalimiseen, työllisyyden parantamiseen sekä erityisesti sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kasvattamiseen. Erityisesti vähän liikkuvien liikuntasuhde rakentuu osana elämän kokonaisuutta. Kun elämän peruspuitteet ovat kunnossa, yleensä myös liikkumisen todennäköisyys kasvaa. Olennaisempaa on esimerkiksi tietää liikunnasta syrjäytyneen lapsen kotiolot kuin missä on lähin kiekkokaukalo. Kaupunkivetoisen kehityksen myötä kansalaisten arvoasteikossa lähiluontoa korostava yhdyskuntasuunnittelu on nousussa. Suurin osa suomalaista ei käy koskaan varsinaisilla liikuntapaikoilla, ei pukeudu verkkareihin eikä koe olevansa liikunnan aktiiviharrastaja. Kynnys ulkoiluun on matalampi. Se on helppoa ja maksutonta. Siksi lähiluonto on useimpien suomalaisten valinta, jos ja kun he valitsevat liikkumisen. Ääni lähiluonnon puolustajalle on ääni liikkumattomuuden ehkäisylle. Liikunta puolueille marginaalikysymys Arjen liikkumisen edistäminen on ns. pirullinen ongelma, jonka ratkaisua ei löydy sen enempää OKM:n kuin muiden hallinnonalojen strategioista. Myös puolueilta puuttuu tarkempi näkemys paitsi liikkumattomuuden mysteeristä myös urheilun ja liikunnan eri ulottuvuuksista. Eriytyneen liikuntakulttuurin osin ristiriitaisia tavoitteita ei puolueohjelmissa tuoda esiin. Liikunta on poliitikoille isojen ja akuuttien kysymysten rinnalla vain ”prosenttiliikettä”, johon ei ole aikaa paneutua. Siksi puolueet ovat median vaalitenteissä liikunta- ja urheiluyhteisön vietävissä. Liikuntayhteisö ei ole huomionkipeydessään yksin. Myös muilla kulttuurin aloilla toimivat ovat jääneet poliitikkojen ajatuksissa marginaaliin. Liikunnan, tieteen, taiteen ja muun kulttuurin hyvinvointivaikutuksia on jokseenkin mahdotonta kuvata eksaktisti euroilla ‒ siis kielellä, jota poliitikot mieluiten kuuntelisivat. ”En minä pystyisi kertomaan OKM:lle, että nyt teidän pitää tukea tätä ja tätä kulttuurimuotoa noin ja noin paljon”, tunnustaa taloustieteilijä Sixten Korkman (SK 16.2.2023). Kun taloustutkimus ei ole pystynyt vahvistamaan liikunta- ja kulttuuritahojen laskelmia, ovat myös liikuntayhteisön tuottamat tuottavuus- ja kustannuslaskelmat jääneet vaikutuksiltaan vähäisiksi. Valtio näkyy, kunta tekee Suomea on aiheesta kutsuttu kunnallisvaltioksi. Kunnat ovat lähellä kansalaisten tarpeita. Liikunnan ja liikkumisen arki on ensisijaisesti kuntalaisten ja kuntien valintojen tulosta. Liikuntalaki velvoittaa kuntia luomaan edellytyksiä myös liikunnalle. Paikallistason liikuntapalvelut, seuratoiminta ja liikuntapaikat olisivat ilman kuntien panostuksia olennaisesti nykyistä vaatimattomammalla tasolla. Soveltavan liikunnan palvelut ovat suurelta osin kuntien varassa. Vaikka valtion kuntaohjaus on ohentunut, on valtiolla edelleen merkitystä kuntien liikuntaratkaisuille. Kunnille jaetaan valtionosuutta liikuntatoiminnan käyttökustannuksiin. Lisäksi kunnille myönnetään harkinnanvaraisia avustuksia liikuntapaikkojen rakentamiseen ja korjaamiseen sekä liikuntaa edistäviin hankkeisiin. Ilman valtionavustuksia kuntien kalleimmista liikuntapaikoista moni olisi jäänyt rakentamatta. Valtio ei enää ennakolta ohjaa kuntien liikuntaratkaisuja, vaan ottaa kantaa ainoastaan kuntien esittämiin avustushakemuksiin. Kunnat voivat itse päättää mitä hakevat. Samoin kunnilla on mahdollisuus itse ratkaista, miten liikuntapalveluitaan toteuttavat, kunhan tekevät sen liikuntalain puitteissa. Olennaista on ottaa huomioon kaikki kuntalaiset, ei vain liikuntaseuroissa liikkuvat tai muut liikuntaa aktiivisesti harrastavat. Vaikka kuntien toiminnassa korostuu itsenäisyys, myös eduskuntavaaleilla on merkitystä. Kunnissa suurin kiinnostus kohdistuu valtion liikuntabudjetin kokoon ja sen osa-alueisiin: paljonko sellaisia rakentamiseen ja liikunnan edistämiseen liittyviä avustuksia on tulossa jakoon, jotka soveltuvat myös kuntien haettaviksi? Mutta miksi valtakunnan tasolla operoivat urheilu- ja liikuntayhteisöt suhtautuvat niin intohimolla eduskuntavaaleihin, vaikka liikunnan arki tehdään etupäässä kunnissa? Siksi, että valtakunnallisten urheilu- ja liikuntajärjestöjen toiminta sekä suurten urheiluareenoiden rakentaminen hiipuisivat ilman valtionavustuksia. Sitä miten valtionavustusten kuivuminen vaikuttaisi kansalaisten liikkumiseen, ei ole tutkittu. Todennäköisesti valtion liikuntabudjetin kaventuminen heikentäisi kilpa- ja huippu-urheilun elinmahdollisuuksia, mutta arjen liikkumiselle se tuskin olisi katastrofi. Kilpailu ‒ erityisesti kilpailu huipulla ‒ on Suomen Olympiakomitean toiminnan ytimessä. Siksi eduskuntavaalit nostavat Olympiakomiteassa sykettä enemmän kuin kuntavaalit. Teijo Pyykkönen Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt mm. Liikuntatieteellisessä Seurassa ja opetusministeriön liikuntayksikössä.
0 Comments
Teijo Pyykönen ”Lajit vievät ja kunnat vikisevät”, tuhahdellaan monissa kunnissa. Tulevaisuudessa voi olla toisin: kunnat alkavat suosia niitä lajeja ja seuroja, jotka sitoutuvat kunnan tavoitteisiin ‒ ei vain oman lajin tai seuran tavoitteisiin.
Liikunnan ja urheilun lajikohtaiset olosuhdetoiveet ovat kuntien näkökulmasta tuskallisen muuttuvaisia. Kansainvälisten ja kansallisten lajiliittojen esittämät uudistukset tulisi toteuttaa mahdollisimman pian. Esimerkiksi peliareenoiden kokoa saatetaan vaatia laajennettaviksi, valaistusta parannettavaksi ja katsomoistuinten muotoa muutettavaksi. Ja jos ei muuteta, uhataan ainakin kansainvälisten pelien loppumisella. Olosuhteiden kohentamistarvetta perustellaan myös suomalaisen urheilumenestyksen turvaamisella. Vain kilpailuolosuhteisiin verrattavien harjoittelupuitteiden uskotaan mahdollistavan maksimaalisen kilpailutuloksen. Terveys ja turvallisuus ovat asioita, joiden kohdalla kunnilla ei ole juurikaan vastaansanomisen mahdollisuutta. Alkujaan hyväksi keksinnöksi arvioitu tekonurmi ei enää olekaan hyvä innovaatio, sillä tekonurmen kumirouhemateriaali on herättänyt huolta sen terveysvaikutuksista etenkin sisähalleissa. Samoin jäähallien sisäilmaongelmat ovat olleet otsikoissa jo pidempään. Liikuntasalien lattiamateriaalit ovat kestokysymyksiä kaikissa vähänkin isommissa kunnissa. Toistaiseksi ei ole kehitetty lattiajoustoa tai päällystemateriaalia, jotka tyydyttäisivät kaikkia käyttäjäryhmiä. Se mikä kelpaa esimerkiksi koripalloilijoille, ei kelpaa salibandyn pelaajille. Lattiamateriaali on huipputasolla pelatessa niin olennainen kysymys, että sen perusteella ollaan valmiit jopa vaihtamaan kotikuntaa. Oma lukunsa on uima-, liikunta- ja jäähallien rakentaminen, perusparantaminen ja korjaaminen. Vaikka valtio on näissä hankkeissa usein mukana osarahoittajana, ovat ne kunnille mittavia ja poikkeuksetta paljon keskustelua herättäviä investointeja. Kun kunnilla ei ole mahdollisuutta toteuttaa kaikkien lajien kaikkia olosuhdetoiveita, syntyy kilpailua lajien välille. Lajit eivät ole jääneet odottamaan miten heidän toivelistalleen kuntaprosesseissa käy, vaan pyrkivät ”opastavaan vuorovaikutukseen” kuntapäättäjien kanssa. Edunvalvontalähtöisen vaikuttamisen välttämättömyyttä korosti jo Otto von Bismarck: ”Kiltit lapset eivät vaadi mitään; kiltit lapset eivät saa mitään.” Kovin olosuhdekilpailu käydään lajien välillä Lajitoimijat rakastavat lajiaan, mitä pidetään hyvänä asiana. Rakkaus on tunnetusti sokea tai ainakin likinäköinen. Oman lajin tavoitteet nähdään kirkkaasti, mutta samalla kaikki muu saa toisarvoisen aseman. ”Liittojen vaikuttamispolitiikka näyttäytyy hyvin eriytyneeltä ja omaan lajiin sitoutuneelta” toteavat myös lajiliittoja tutkineet (2021) Kati Lehtonen ja Jari Stenvall. Liitot toteuttavat omien sääntöjensä mukaista toimintaa, joka yleisesti kiteytyy oman lajikulttuurin ylläpitämiseen, he toteavat. Lajeja on moneen lähtöön. Pelkästään Suomen Olympiakomitean jäsenjärjestöinä on 90 lajiliittoa. Niiden odotukset kuntien suuntaan vaihtelevat. Yleisurheilun olosuhdetoiveet saattavat nykyisellään olla maltillisia lajin hiipuvan harrastuksen takia. Suosiotaan kasvattavien palloilulajien uudistustavoitteet sen sijaan tuppaavat olemaan mittavia ja kalliita. Kunnilla ei yleensä ole paukkuja ennakoida eri lajien suosion kehitystä ja olosuhdevaatimuksia ‒ hyvä kun jotenkin perässä pysyvät. Lajien tavoin kunnat poikkeavat toisistaan. Liikuntaan liittyvät kysymykset ovat Helsingissä erilaisia kuin Iisalmessa ja totaalisen erilaisia kuin Luhangan kaltaisissa alle tuhannen asukkaan kunnissa. Kaikilla kunnilla on myös urheiluun ja liikuntaan liittyvät perinteensä, joista poikkeaminen ei aina ole helppoa. Lajien ja kuntien erilaisuus tuottaa mosaiikkimaisen olosuhdekartan. Lähtökohtien ja ratkaisujen moninaisuus on osaltaan estänyt yhteisen mallin luomisen olosuhteiden kehittämiseen. Onko siis antauduttava desibelidemokratialle, jossa kovaäänisimmät voittavat. Yleensä äänekkäimpiä ovat asemansa jo vakiinnuttaneet lajit, jotka vuodesta toiseen keräävät lisää näkyvyyttä ja resursseja. Tällaista rikkauden kierrettä on kutsuttu Matteus-efektiksi: ”Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oltava yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on” (Matt. 25:29). Matteus-efektin vaihtoehdoksi ei kelpaa mekaaninen tasajako. Se jättää lajit passiivisiksi toimenpiteiden kohteiksi eikä kannusta lajitoimijoita kasvattamaan osaamistaan ja vastuutaan. Mitä tilalle, jos lajien ja kuntien yhteistyö ei saa perustua lajien väliseen raakaan kilpailuun eikä resurssien tasajako tule kyseeseen? Voisiko lajitoiveiden toteuttaminen olla muuta kuin nollasummapeliä eli riistoa, jossa yhden menestys on toiselta pois? Yhteistyön tuloksellinen kehittäminen perustuu yleensä eri osapuolten tavoitteiden tuntemiseen ja arvostamiseen sekä molemminpuolisen hyödyn tavoitteeseen. Lajiliitot ja seurat tietävät olosuhdetavoitteensa, mutta kuinka hyvin ne tuntevat kuntien muuttuneet liikuntatehtävät? Kuntien liikuntakatse kurkottaa lajitoiveiden yli Kuntien näkökulma on lajinäkemystä laajempi. Kuntien lakisääteisiin tehtäviin kuuluu kuntalaisten hyvinvoinnin ‒ siis myös liikunnan ‒ edistäminen. Kuntien resurssit ovat niukat ja nykynäkymin tulevat sellaisina pysymään. Kunnat eivät kykene toteuttamaan kaikkia kuntalaisten hyvinvointia edistäviä asioita, joista liikunta on vain yksi. Kuntapäättäjät elävät alituisessa valintojen virrassa, minkä yksittäiset lajiharrastajat, seurat ja lajiliitot helposti unohtavat. Kunnissa liikuntakysymyksiä puntaroidaan muita hyviä asioita vasten. Hyvistä asioista ei ole koskaan pula, mutta resursseista on aina. Säädökset ohjaavat kuntia ottamaan huomioon lukuisia liikunnan olosuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Valinnan paikkoja ilman ohitusmahdollisuutta ovat esimerkiksi mitä lajeja tuetaan, miksi, miten ja minkä verran, kuinka paljon edetään huippu-urheilun ja minkä verran harrasteliikunnan ehdoilla, miten ulkoiluun ja arkiliikkumiseen tulisi suhtautua, onko syytä painottaa lasten tai ikäihmisten liikkumisedellytyksiä, miten päätöksissä varmistetaan tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä huomioidaan eriarvoisuuden vähentäminen ja kestävä kehitys, kuinka maahanmuuttajataustaisten liikuntaa kannattaisi edistää, millä keinoin turvataan soveltavan liikunnan edellytykset, miten paikallisten erityispiirteiden tulisi näkyä päätöksissä, missä välissä kuullaan kuntalaisia, kuinka eri hallintokunnat saadaan mukaan liikunnan edistämiseen ja ‒ ehkä kaikkein vaikeimpana ‒ miten saavutetaan heidät, jotka uhkaavat jäädä liikuntapalveluiden ulkopuolelle ja jotka terveytensä kannalta liikkumista eniten tarvitsisivat? Kuntalakiin ja liikuntalakiin perustuvien isojen kysymysten keskellä salien lattiapinnat ja kenttien tekonurmet näyttäytyvät huomattavasti pienemmiltä pulmilta kuin lajiliittojen ja seurojen papereissa. Liikunnan yhteiskunnallisia tehtäviä on 1990-luvulta alkaen lisätty merkittävästi niin valtiotasolla kuin kunnissa. Lajiliitoissa ja seuroissa saattaa moni miettiä, että ”kyllä ennen oli paremmin”. Siis silloin, kun kuntien liikuntapolitiikassa keskityttiin vain liikuntahaluisiin, tehtävät rajoittuivat organisoituun urheiluun eikä tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden puutteista ainakaan julkisesti valiteltu. Silloin lajiosaajilla ja seurapäättäjillä oli etenkin pienissä kunnissa valtaa sanoa miten urheilukysymyksissä toimitaan. Kuntien liikuntakeskusteluissa lajiliittojen ja seurojen toiveet ovat saaneet kilpailijakseen näkemykset, jotka tähtäävät kaikkien kuntalaisten liikuttamiseen ja sitä kautta terveyden edistämiseen ja kuntatalouden säästöihin. Kohderyhmien laajentaminen ja liikuntatavoitteiden eriytyminen ei ole pikku juttu. Jos huudetaan ”eteenpäin!” urheilun ja terveysliikunnan edistäjille, he lähtevät eri suuntiin. Liikuntakulttuuriin kuin varkain rakentunut vastakkainasettelu on luonnollisesti näkynyt myös liikunnan olosuhdekeskusteluissa. Tunnetuimman puheenvuoron asiasta käytti tasavallan presidentti Sauli Niinistö valtiovarainministeriaikanaan (2002): ”Liikuntapaikkarakentamisen julkinen rahoittaminen on turhaa, koska se ei edistä vähän liikkuvien liikkumista.” Urheiluväki totta kai tyrmäsi Niinistön arvion, mutta oli Niinistö osin oikeassakin. Liikuntarakentamisen jakaumavaikutukset ‒ ketkä saavat liikuntapaikkarakentamisesta hyödyt ‒ eivät kohdistu tasapuolisesti kaikille väestönosille. Suurin ja kallein osa julkisesta liikuntapalveluiden tuotannosta ohjautuu verraten pienelle joukolle aktiivisia urheilijoita. Nykyisellään kuntien liikuntapolitiikka tasapainoilee lajitoiveiden ja kaikki kuntalaiset huomioon ottavien näkemysten kesken. Tyypillisesti kunnissa on päädytty kehittämään liikunnan olosuhteita lajitavoitteiden suunnassa samalla toivoen, että ratkaisut palvelevat myös laajoja käyttäjäryhmiä. Eli yritetään tehdä kaikille jotain, vaikka lopputulos ei ketään täysin tyydytäkään. Kuntien liikuntaote kiristyy? Liikuntalinjaukset ovat 2000-luvulla kokeneet kunnissa paikoin huimiakin muutoksia ‒ eikä vauhti välttämättä hidastu. Liikunta itseisarvoisena toimintana menettää merkitystään liikunnan tukemisen perusteena. Liikunnalla on oltava välinearvoa eli liikunnan yhteydet on pystyttävä entistä selvemmin kytkemään kunnan elinvoimaisuuteen ja kuntalaisten hyvinvointiin. Kireä kuntatalous ohjaa päättäjät kysymään minkälaiseen liikuntaan kunnan kannattaa sijoittaa ‒ mihin liikunnalla pyritään, mitä liikuntaan sijoitetuilla varoilla saavutetaan ja kuka nauttii tuloksista? Kehitys saattaa hyvinkin johtaa siihen, että kunnat alkavat suosia lajeja ja seuroja, jotka sitoutuvat kunnan tavoitteisiin ‒ ei vain oman lajin tai seuran tavoitteisiin. Muutos tarkoittaisi siirtymistä edunvalvontalähtöisestä nollasummapelistä yhteisen hyvän tavoitteluun eli plussummapeliin. Siinä lajin etu on sopusoinnussa kunnan edun kanssa. Jotta plussummapeli onnistuu, kuntien on päätettävä ja selkeästi ilmaistava minkälaista liikuntaa ja urheilua kunta kaipaa ja haluaa tukea (kaikki liikunta ei ole homogeenista) ja keiden liikuntaa kunta haluaa ensisijaisesti edistää (kaikki eivät tarvitse yhtä paljon kunnalta tukea liikuntaansa). Kuntavalintojen taustaksi tarvitaan julkista priorisointikeskustelua. Kuntalaisten ja poliitikkojen on syytä ymmärtää mistä on kysymys. Tavoitteeksi sopii asettaa riittävän laajasti jaettu käsitys kehityksen toivotusta suunnasta ja valintojen oikeudenmukaisuudesta. Kunnan liikuntaidentiteetin kirkastamisella selkeytetään myös työnjakoa: mihin kunta osallistuu ja mikä jää kuntalaisten omalle vastuulle. Markkinat hoitavat jo nykyisellään merkittävän osan liikuntapalveluista. Valtaosa liikuntapalveluista ei ole subjektiivisen oikeuden piirissä, joten kunnat voivat valintoja tehdä ja tulevaisuuden talousahdingoissa niiden on ilmeisesti pakkokin tehdä. Vastaavasti lajien odotetaan terävöittävän tavoitteensa ja niiden perustelut suhteessa kuntatavoitteisiin. Tämä on monelle lajille ja seuralle uusi tehtävä. Urheilun ja liikunnan julkisen tukemisen perusteita ei ole sen enempää kunnissa kuin valtiotasolla tosissaan kyseenalaistettu, joten perustelut on voitu jättää yleiselle tasolle. Tavallista on kerrata isiltä perittyä liikunnan ja urheilun hyvää kertomusta, vakuuttaa Suomen Olympiakomitean tavoin kuinka ”yhteiskunnallisten haasteiden ja rakennemuutosten myötä liikunnan yhteiskunnallinen merkitys on yhä suurempi” ja lopuksi vaatia, että ”rahoituksen tulee vastata yhteiskunnallista perustelua”. Tulevaisuudessa kunnat kaipaavat nykyistä vähemmän lajien tai lajiryhmien itsensä tuottamia olosuhdeselvityksiä, joissa fokus on omien olosuhdevaatimusten oikeuttamisessa. Niiden sijaan kunnat kaipaavat nykyistä enemmän riippumattomien asiantuntijoiden laatimia raportteja siitä, miten eri lajiliitot ja seurat konkreettisesti edistävät ja kykenevät jatkossa edistämään kunnan liikunta- ja hyvinvointitavoitteita. Huippu-urheilun seuraaminen on monille suomalaisille tärkeää ajanvietettä. Kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää huippu-urheilumenestystä tärkeänä, kun urheilujärjestön tilaamassa puhelingallupissa kysytään pelkästään huippu-urheilun merkitystä. Tällaisen kyselyn tuloksella halutaan kertoa, että ollaan enemmistön asialla ja kansalaismielipiteen tulisi näkyä esimerkiksi kuntien olosuhdepäätöksissä. Sen sijaan, kun kysytään mikä on tärkeintä ‒ huippu-urheilu, lasten liikunta, aikuisten liikkuminen vai ikäihmisten liikuttaminen ‒, huippu-urheilu ei enää olekaan niin tärkeää. Kuntien päätöksenteko perustunee tulevaisuudessa entistä enemmän vaihtoehtojen vertailuun ja nykyistä vähemmän tarkoitushakuisiin kyselyihin. Se ei estä sitä, että kunnan liikuntaimago rakennetaan vaikkapa huippu-urheilun ympärille ‒ jos kunta ja kuntalaiset niin haluavat. Eikä se poista sitäkään mahdollisuutta, että huippu-urheilun vaatimat olosuhteet jätetään pääosin markkinoiden hoidettaviksi. Osa aatteellisen yhdistyksen muodossa käynnistetystä toiminnasta on siirretty osakeyhtiön muotoon. Huippu-urheilu on yleisesti liiketoimintaa, jonka sääntelyyn lajiliitoilla ei kaikin osin ole oikeutta. Vaikka aate ja bisnes ovat erkaantuneet toisistaan, saattaisi lajiliitoille ‒ ja järjestöille yleensäkin ‒ olla kuntayhteistyön turvaamiseksi hyvä ottaa oppia siitä, miten yritystoiminnassa panostetaan asiakaslähtöisyyteen ja -osallisuuteen. Teijo Pyykkönen Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt mm. Liikuntatieteellisessä Seurassa ja opetusministeriön liikuntayksikössä. Artikkelin keskeisenä tausta-aineistona on käytetty North Sport Consulting Oy:n johtavien asiantuntijoiden Jan Norran ja Ari Karimäen sekä Teijo Pyykkösen yhteistä pienoisseminaaria lokakuussa 2022. [email protected] [email protected] [email protected] Teijo Pyykönen ‒ ja toivottavasti myös pidemmälle kohti kestävää liikuntaa
Kuntien liikuntatoimissa luetaan sähkösopimuksia kädet ristissä. Jos sopimus yltää pahimman yli, ei hätää, nykypalvelut pelastuvat. Mutta jos sopimus on katkolla, edessä on liikuntapaikkapalveluiden kutistaminen ‒ jopa väliaikainen alasajo. Energiakriisi on myös muistutus laajemmasta, koko ajan pahenevasta ympäristökriisistä. Energiakriisin hyvä puoli onkin siinä, että se kannustaa miettimään liikuntapaikkapalveluiden kestävää tulevaisuutta. Huono puoli on siinä, että se ei siihen pakota. Median otsikot huutavat hätää: ”Energiashokki kurittaa kuluttajia”, ”Jokainen jäähalli aiheuttaa 500 000 euron lisälaskun sähkön hirveän hinnan takia”, ”Energiakriisi iskee jo nyt kipeämmin kuin 1970-luvun öljykriisit”. Dramaattisen kuuloista kriisi-sanaa opetetaan käyttämään harkiten, sillä se herättää ihmisissä epävarmuutta ja jopa epäilyksen siitä, voiko tilanteesta selviytyä. Sähkön hinnan kivuttua taivaisiin kriisi-sanaa ei kuitenkaan epäröidä käyttää. Koetaan, että on tosi kyseessä. Kriisitulkintaa vauhdittaa sekin, että viranomaiset jakavat kotitalouksille varautumissuositusta, jonka ohjeiden mukaan tulisi pärjätä omin avuin 72 tuntia. Kun energiakriisi uhkaa niinkin arkisia asioita kuin kurkun ja tomaatin viljelyä ja wc-paperin tuotantoa, on ymmärrettävää, että myös paljon energiaa kuluttavat jää- ja uimahallit, kuntokeskukset jne. ovat ahtaalla: miten pyörittää toimintaa edes puoliteholla? Sen enempää kunnilla kuin kuntalaisilla ei ole varaa maksaa moninkertaisesti totuttuun nähden. Tilannetta kurjistaa se, ettei kriisiä osattu ennakoida ja siten varautua. Akuutit poikkeusolot vaativat akuutteja poikkeustoimia. 1970-luvun öljykriisi pakotti puolen vuoden säästökampanjaan: nopeusrajoituksia, pimeitä moottoriteitä, sammutettuja mainosvaloja, moottoriurheilun kieltämistä jne. Tuolloin liikuntaan kohdistuvat rajoitukset olivat vähäisiä, sillä energiasyöppöjä liikuntapaikkoja oli marginaalisesti nykytilanteeseen nähden. Energiaoppia liikuntasektorille kertyi kitsaasti. Nykyään Suomessa on noin 39 000 liikuntapaikkaa, joista lähes 10 000 on luokiteltu sisäliikuntatilaksi (kuntoilukeskukset ja liikuntasalit, liikuntahallit, jäähallit, keilahallit jne.) tai vesiliikuntapaikaksi (uimahallit ja kylpylät, maauimalat jne.). Vuosien saatossa kansalaisten liikuntatoiveet ovat monipuolistuneet ja kallistuneet. Vuodenaikojen vaihtelu ei vanhaan malliin ohjaa liikuntakäyttäytymistä. Omaa lajia halutaan harrastaa ympäri vuoden. Trendi on, että kuntalaiset haluaisivat vieläkin enemmän liikkua sisällä eli tiloissa, jotka vaativat paljon sähkö- ja lämpöenergiaa. Liikuntatiloissa on yleensä huomattavan korkea lämpö- ja kosteuskuorma. Liikuntarakentamisen huippuvuodet sijoittuvat 1970- ja 1980-luvuille. Silloin rakennetut liikuntapaikat ovat 2020-luvulla tekniikaltaan auttamattomasti vanhentuneita. Korjausvelka on mittava. Arvioiden mukaan jäähallien energialaskuissa saattaa olla jopa 50‒60 prosentin säästöpotentiaali. Nykytilanteessa jäähdytys-, lämmitys- ja ilmanvaihtoprosessit saattavat toimia kaikki täysin erillisinä kokonaisuuksinaan. Samanaikaisesti lämmitetään ja jäähdytetään. Ennen nykykriisiä liikunnan energialaskua ei tarvinnut vakavasti pohtia. Kulutus ja sen kustannukset otettiin enemmän tai vähemmän annettuina. Ilman huimia energialaskujakin liikuntaolosuhteiden kehittäminen ja ylläpitäminen on ollut kunnille merkittävä taloudellinen panostus. Tähän on kannustanut kuntalaisten laaja hyväksyntä. Vaikka suurin osa kansalaisista ei harrasta rakennetuilla liikuntapaikoilla, hekin mieltävät liikunnan ‒ sen eri muodoissaan ‒ yhdeksi kunnan peruspalveluista. Erityistä huolta kannetaan lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksista sekä uimahalleista, jotka eniten koetaan koko kansan liikuntapaikaksi. Lisäksi joka kunnasta löytyy aktiivisia seuratoimijoita, jotka muistuttavat lajikohtaiset laatuvaatimukset täyttävien liikuntapaikkojen tarpeesta. Nyt energiakriisi koettelee kuntalaisten liikuntaymmärrystä. Median otsikot ja sosiaalisen median luomat mielikuvat eivät aina vastaa todellisuutta, mutta ne on otettava tosissaan. Keskustelupalstoilla on jo pöyristytty liikunnan energiankulutuksesta: ”Viime talvena jalkapallokenttiä höyrysi vihreänä pakkasilla ja ympärillä oli lähes metrin kinokset. Onko tämä millään tavoin puolusteltavissa olevaa energian ja verorahojen käyttöä?” Kuntalaisten tuki kuntien liikuntapaikkapalveluille on elintärkeää. Hyväksynnän menettäminen saattaa olla liikunnalle jopa suurempi isku kuin energiakriisin tuomat supistukset. Kuntapäätöksiä uskalletaan harvoin tehdä asioista, joita kuntalaiset vastustavat laajasti ja äänekkäästi. Mitä pitäisi tehdä? Tilanne on kaikille kunnille yllättävä ja monille vakava. Kokemusta rajuista säästöistä tai mittavista muutosprosesseista on vähän. Energia-asioiden hallintaan ei liikuntasektorilla välttämättä löydy riittävää osaamista. Säästöpuheen rinnalla liikuntapaikat huutavat peruskorjausta. Ja vaikka liikuntapuitteet uhkaavat kurjistua, aktiiviliikkujien palveluodotukset pysyvät ennallaan. Heidän toiveitaan tulisi kuunnella ‒ kuten myös energiakriisin herättämiä kriittisiä puheenvuoroja. ”Keskitytään nyt ainoastaan tähän energiakriisin” Näköpiirissä on ainakin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen perustuu ajatukseen, että kaikki kriisit päättyvät ajallaan, ja energiakriisin jälkeen voimme jatkaa kulutusta kuin emme olisi koskaan vähentäneetkään. Toinen vaihtoehto korostaa vastuullisuutta. Siinäkin halutaan ‒ energiakriisin jälkeen ‒ tyydyttää nykyhetken tarpeita, mutta viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Paluuta entiseen ei ihannoida. Ensimmäinen vaihtoehto on toki helpompi ja monille kunnille todennäköinen. Varsinkin pienissä kunnissa liikunnan olosuhdetyötä tehdään tilannekohtaisella käsiohjauksella eli ”arki vie ja strategiat vikisee”, kuten Smartsportin raportti (2020) tiivistää. Kaikissa kunnissa varmasti tiedostetaan energiakriisi ja sen rinnalla ilmastonmuutos, luontokato, väestön ikääntyminen sekä kireä kuntatalous, mutta uudenlaista reagointia näihin kysymyksiin ei välttämättä koeta tarpeelliseksi tai mahdolliseksi. Kuntaliiton selvityksen mukaan noin puolet kuntapäättäjistä on sitä mieltä, ettei heidän oma kuntansa ole merkittävä toimija ilmastonmuutoksen hillinnässä, vaikka joidenkin arvioiden mukaan kuntien päästöistä noin 40 prosenttia liittyy energiankulutukseen. Varsinkin pienissä kunnissa on pula sekä uskosta että resursseista. Kun näin on, mahdollisuudet merkittävästi lisätä energian säästöä tai parantaa energiatehokkuutta ovat rajalliset ‒ puhumattakaan siitä, että katse suunnattaisiin kauemmaksi tulevaisuuteen. Ennakoinnin ja radikaalien ratkaisujen sijaan monissa kunnissa toivotaan hillittyjen ja vähittäin tapahtuvien muutosten riittävän: valaistusta vaihdetaan ledeihin, osa saunoista jätetään kylmiksi, aukioloaikoja supistetaan ja kuntalaisia kannustetaan säästämiseen. Olennaiseksi toimintaa ohjaavaksi tekijäksi on noussut sähkösopimus: jos sopimus on tehty ennen energiakriisiä ja yltää yli synkän ajan, hätää ei koeta eikä tarvetta toiminnan muutoksiin nähdä. Mutta jos sopimus on energiakriisin keskellä katkolla, tiedossa voi olla rajujakin pakkoratkaisuja. Energiakriisi on nostanut sähkösopimukset liikunnan tärkeimmäksi strategiapaperiksi. Agenda2030 haastaa myös liikuntapaikkapalvelut Aukioloaikoja supistamalla ja lamppuja vaihtamalla saatetaan päästä akuutin kriisin yli, mutta se ei riitä, kun pitää varautua pahempaan eli tulevaan. Energiakriisin jälkeen meille jää ilmastonmuutos ja luontokato, jotka ovat kroonisia ja synkkeneviä trendejä. Niiden suhteen toimeen ryhtymistä on hidastanut yhtäläisen näkemyksen puute säästötoimenpiteistä ja aikataulusta. Säästämiseen suhtautumisen ääripäät tunnisti jo Aristoteles (384‒322 eKr.): ”Ihmiset voidaan jakaa niihin, jotka säästävät niin kuin eläisivät ikuisesti, ja niihin, jotka tuhlaavat niin kuin kuolisivat huomenna.” ”Paasausta, en jaksa” on tuttu lukijakommentti ilmastokriisiä käsittelevien verkkoartikkeleiden yhteydessä. Näyttäisi kuitenkin, että toimeen ryhtymisen kannatus olisi vahvassa nousussa ‒ osin energiakriisin ansiosta. Eikä kyse ole vain energiasta, ilmastosta ja luonnon monimuotoisuudesta, vaan näiden lisäksi taloudesta, yhdenvertaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja jopa turvallisuudesta. Tulevaisuuden suuri kriisi, joka heijastuu myös liikuntaan, saattaa olla vastakkainasettelun kärjistyminen ja sen myötä yhteiskuntarauhan horjuminen, jos toivotun kehityksen suunnasta ja siihen liittyvistä toimenpiteistä ei päästä riittävään yhteisymmärrykseen. Suomi on sitoutunut globaalin kestävän kehityksen toimintaohjelmaan Agenda2030:een. Se on YK:n jäsenvaltioita poliittisesti sitova asiakirja, jossa kuvataan toimintaohjelma ja tavoitteisto kestävän kehityksen toteuttamiseksi. Agenda2030 on valittu tiekartaksi myös monissa kunnissa. Kuntaliiton arvion mukaan kunnat ovat vastuussa yli 60 prosentista Agenda2030-tavoitteiden toimeenpanosta. Kunnat ovat jo nykyisellään vastuussa kovin monesta tehtävästä. Useiden mielestä liian monesta. Kun valtio 1990-luvulla olennaisesti kevensi ohjaustaan, kunnat saivat haluamansa itsenäisyyden, mutta eivät haluamiaan tehtäviä. Myöhemmin tehtäviä on sälytetty kunnille koko ajan lisää. Nykyään kuntien vastuulla on merkittävä osa julkisista tehtävistä. Suomea voi perustellusti kutsua kunnallisvaltioksi, siksi paljon riippuu kuntien linjauksista ja päätöksistä. Agenda2030 ei varsinaisesti tuo uusia tehtäviä, vaan uuden asenteen ja otteen hoitaa kunnan tehtäviä. Agenda2030-viitekehyksen ideana on ottaa kaikessa kunnan toiminnassa samanaikaisesti huomioon ihminen, ympäristö ja talous. Kestävä kehitys ei tarkoita pelkästään ympäristöasioiden edistämistä. Eikä se tarkoita pelkästään asukkaiden hyvinvoinnin tai pelkästään talouden ja alueen elinvoimaisuuden edistämistä. Siinä yhdistyvät nämä kaikki. Liikunnan asiakirjoissa kestävä kehitys ymmärrettiin pitkään ‒ ja osin vieläkin ‒ vain ympäristön kestävyyteen tai vielä kapeammin luonnonsuojeluun liittyväksi. Vasta viime vuosina ymmärrystä kestävän kehityksen laaja-alaisuudesta on onnistuttu juurruttamaan liikunnan kentille. Odotettavissa on, että Agenda2030:n linjaukset näkyvät lähivuosina myös valtion avustamassa liikuntapaikkarakentamisessa. Valtion liikuntaneuvoston vuonna 2021 hyväksymässä liikuntapaikkarakentamisen suunta-asiakirjassa painotetaan ilmastonmuutokseen reagointia: ”Julkista rahoitusta on liikuntapaikkarakentamisessa suunnattava määrätietoisesti kohti ratkaisuja, joilla ehkäistään ilmastonmuutosta ja tuetaan muita kestävän kehityksen tavoitteita.” Vaikka kunnat ovat itsenäisiä toimijoita ja pääasiallisesti vastaavat liikuntapaikkojen rakentamisesta ja ylläpidosta, ne ovat kiinnostuneita valtion tarjoamasta rakennusneuvonnasta ja etenkin rakentamisavustuksista. Harkinnanvaraista valtionavustusta myönnetään enintään 30 prosenttia liikuntapaikan kustannusarviosta. Usein valtion avustus on ratkaiseva tekijä liikuntahallin rakentamiselle. Kun ohjausta kestävään kehitykseen lisätään niin valtiotasolla kuin kunnissa, on selvää, että myös liikuntapaikkapalveluja joudutaan miettimään kestävän liikunnan näkökulmasta. Energiakriisin voi nähdä muistutuksena siitä, että aikainen varautuminen paitsi kriiseihin myös niiden ehkäisyyn kannattaa. Rakastu vain kestäviin liikuntapaikkapalveluihin Se, että olemme edenneet näinkin pitkälle ilman romahdusta, on paljolti insinööritieteiden ansiota. Myös nykyisessä energiakriisissä akuutein apu saadaan tekniseltä puolelta. Liikuntapaikkapalvelut pysynevät edes välttävällä tasolla, jos tosissaan investoidaan energiatehokkuuteen ja maksimoidaan energian säästö. Kuntalaismielipiteen rauhoittamiseksi näilläkin toimenpiteillä on kiire. Rummutus kestävän kehityksen välttämättömyydestä todennäköisesti lisääntyy. Media tiivistää seurantaansa ja kommentit sosiaalinen mediassa voivat entisestään ärhäköityä. Tämän vastapainona vaaditaan liikuntatoimelta aktiivista ja avointa tiedotusotetta. Aukioloaikojen lisäksi on oltava valmiuksia kertoa pidemmän aikavälin suunnitelmista ja mikä on niiden suhde kunnan muuhun kehittämiseen kestävän kehityksen näkökulmasta. Kuntalaisten hyväksyntä on liikuntapaikkapalveluille kohtalonkysymys. Kestävään liikuntaan ei ole lyhyttä ja helppoa tietä. Tielle astumista ei ole kuitenkaan syytä pelätä. Kestävä kehitys ei ole synonyymi liikuntapaikkapalvelujen alasajolle. Kestävään kehitykseen kuuluu olennaisena osana ihmisten hyvinvointi ja sen turvaamisessa liikunnalla on perusteltu rooli. Sen sijaan muutoksiin on varauduttava. Niihin on jopa syytä pyrkiä. Myös liikuntatoimessa joudutaan miettimään, mistä toiminnasta on luovuttava, mikä toiminta tukee kestävää siirtymää ja mikä nykyisistä liikuntapaikkapalveluista on kestävää vielä vuosikymmenen päästä. Luopuminen on kestävän liikunnan vaikein osa-alue. Emme yleensä halua luopua edes siitä, mistä toiset eivät ole koskaan päässeet nauttimaan. Suomessa on kuntia ilman jäähallia, uimahallia tai palloiluhallia. Kuntalaisten uinti- ja jääajat voivat vaihdella hyvinkin paljon asuinkunnasta riippuen. Kestävään liikuntaan kuuluu tasa-arvoisen ja yhdenvertaisen liikunnan edistäminen. Kestävä kehitys kannustaa kuntien väliseen yhteistyöhön. Energiakriisin aikana on syyllistetty kuntia holtittomasta energian tuhlauksesta. Piston sydämessään ovat saattaneet tuntea myös energiaintensiivisten liikuntapaikkapalvelujen käyttäjät. ”On syytäkin”, sanovat kriittisimmät, sillä ”kaikki hallien käyttäjät ovat heitä, joiden takia harrastus muilta uhkaa hiipua ‒ sitä enemmän mitä kauemmaksi kestäviä ratkaisuja siirretään”. Syyllistämistä ja huonon omantunnon herättämistä pidetään yleensä tehottomana tapana aikaansaada muutoksia. Energiakriisi on osoittanut, että yhteisen tulevaisuuden puolustamisessa nekin voidaan ottaa käyttöön. Kestävä liikunta kaipaa asennetta, mutta myös tekoja. Mihin liikuntatoimen resurssit riittävät? Liikuntatoimi on kunnissa pieni toimiala, kokouslistojen hännänhuippu: ”Käsitellään jos ehditään.” Usein liikuntatoimen on tyytyminen huutolaispojan rooliin: otetaan mitä annetaan. Vai olisiko vaikuttavampi rooli mahdollinen? Liikuntatoimi ei yleensä pärjää budjettivetoisessa kuntakeskustelussa. Budjetti antaa raamit, joiden pohjalta asetetaan tavoitteet, jotka keskittyvät ”isoihin asioihin”. Kestävän kehityksen idea suosii toisenlaista järjestystä. Siinä lähtökohtana ovat kuntalaisten näkemykset halutusta elinympäristöstä. Vasta tämän selvittyä mietitään tavoitteita, joilla kunta voisi kestävästi edistää kuntalaistensa toiveita. Jos resurssit suinkin riittävät, liikuntatoimen kannattaa selvittää kuntalaisten liikuntatoiveet kestävän liikunnan näkökulmasta ja selvityksen tuella osallistua kunnassa käytävään tulevaisuuskeskusteluun. Tällainen lähtöasetelma antaisi liikuntapaikkapalveluiden kehittämiselle kuntalaisten takaamaa selkänojaa. Liikuntatoimi ei enää pärjää yksin liikuntatiedon varassa ja kiinnostumalla vain omista tavoitteistaan. Raivoisa oman tontin puolustaminen (sektorioptimointi) synnyttää vastakkainasettelua, ei yhteistyötä. Liikuntakärki edellä pystytään ehkä maksimoimaan aktiiviliikkujien tyytyväisyys, mutta säästöjä ja kestävää kehitystä kannattavien kuntalaiset hyväksyntää niin ei saavuteta. Sektorihallinnon hyvä puoli on siinä, että se synnyttää syvää osaamista eri alueille. Huono puoli on siinä, että kiinnostus (ja ymmärrys) harvemmin yltää yli oman tontin. Kestävän liikunnan edistäminen edellyttää eri sektoreiden yhteistyötä ja kuntalaisten arjen ymmärtämistä muutenkin kuin liikunnan osalta. Harva kuntalainen elää elämäänsä liikuntakeskeisesti. Arkea ohjaavat monenlaiset velvoitteet, tavat ja intohimot. Toki liikunta on useille elämää kannatteleva mielekäs harrastus ‒ yksi muiden joukossa. Energiakriisiä ei kukaan toivonut. Se antaa kuitenkin toivoa siitä, että liikuntapaikkapalveluita ryhdytään miettimään entistä pontevammin kestävän kehityksen näkökulmasta. Teijo Pyykkönen Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt mm. Liikuntatieteellisessä Seurassa ja opetusministeriön liikuntayksikössä. Kirjallisuutta • SmartSport-kehittämisosuuskunta (2020): Liikuntaolosuhteiden strateginen kehittämistyö kunnissa ‒ selvitys nykytilanteesta ja kehittämistarpeista. Smartsportin julkaisuja 2020:1. • Sinisalo, Samuli (toim.)(2021): Ympäristökäsikirja kuntapäättäjille. Into Kustannus Oy. • Roiha, Ulla; Järvelin, Anne-Mari; Haila, Katri (2022): Kestävän kehityksen edistäminen valtion liikuntaa ja urheilua edistävissä toimenpiteissä. Valtion liikuntaneuvoston julkaisuja 2022:1. • Valtion liikuntaneuvosto (2021):Liikuntapaikkarakentamisen suunta-asiakirja (julkaisematon). |
VIERASKYNÄ
ARKISTO
KATEGORIAT
|
RSS Feed