Vaalikentillä liikunta on mukava ja harmiton jutusteluaihe

Teijo Pyykönen

Poliittisille puolueille liikunta on niin pieni asia, ettei siihen kannata tarkemmin pureutua eikä rakentaa puolueen erottautumista sen varaan. Siksi vaalitenteissä kaikki puolueet voivat hymyillä ja pitää liikuntaa tärkeänä.
 
Harva asia herättää niin paljon vaikuttamishaluja kuin eduskuntavaalit. Kansalaisten äänestyskäyttäytymisen ohjaaminen ja oman asian tyrkyttäminen vaalien jälkeiseen hallitusohjelmaan ovat itseään kunnioittavien toimijatahojen kärkitavoitteita. Viestintä vaikuttamismielessä koetaan tärkeäksi, vaikka ”kalaa ei saisikaan”. Jo se, että ollaan vaalikentillä näkyvillä, tuo itselle kuvitelman yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.
 
Kevään eduskuntavaalit ovat innoittaneet Suomen Olympiakomitean (OK) luokittelemaan ehdokkaat joko liikuntamyönteisiin tai muihin ehdokkaisiin. Sitä varten OK on lanseerannut Liikuntaehdokas-kampanjan. Allekirjoittamalla Liikettä Suomeen ‒ liikunnan ja urheilun manifestin ehdokas pääsee OK:n verkkosivuilla julkaistavaan liikuntaehdokkaiden listalle eli liikunta- ja urheiluyhteisö aateloi ehdokkaan ”liikuntamyönteiseksi eduskuntavaaliehdokkaaksi”. 
 
Toki aatelointi edellyttää manifestin tavoitteiden kannattamista. Ehdokkaiden kannalta tavoitteet ovat onneksi sellaisia, ettei kukaan niitä halua vastustaa sekä niin yleisellä tasolla ja, että ne on helppo ruksata: lisätään, edistetään, jatketaan, tuetaan, kehitetään ja vahvistetaan. Kun tavoitteet, joita ei välttämättä koskaan tarvitse toteuttaa, sopivat jokseenkin kaikille ehdokkaille, lopputulokseksi saataneen haluttu: ”OK:n kampanja osoittaa, että valtaosa kansanedustajaehdokkaista haluaa edistää liikunta- ja urheiluyhteisön tavoitteita. Tämän tulisi näkyä vaalien jälkeisessä hallitusohjelmassa.”
 
No, hullumpaakin on nähty. Vuoden 2015 eduskuntavaalien alla jopa Yle saatiin narutettua hurjaan otsikkoon: ”Liikunnalla voisi puolittaa valtion velanoton ‒ eikö päättäjiä kiinnosta?” (Yle 5.4.2015). Nyt velkakirjan luvut ovat sitä luokkaa, ettei Yle kehtaa moista toistaa.
 
Mutta ei Yle ole liikuntalobbauksesta luopunut. Tammikuussa 2023 Yle ja OK järjestivät ”Suuren urheilun puheenjohtajatentin”. Sen alkujuonnossa muistutettiin liikkumattomuuden kustannuksista ja vaikutuksista sairauksiin, työkykyyn ja yhteiskunnan kantokykyyn. Ja heti perään esitettiin puoluejohtajille kysymys: ”Pitääkö valtiovallan tehdä enemmän liikkumattomuuden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi?” Olisi ollut perin outoa vaalityötä, jos joku eduskuntapuolueiden johtajista olisi vastannut kielteisesti.
 
Vaalien alla liikunta ja urheilu on toistuvasti saatu näyttämään harmittomalta piirileikiltä, johon urheiluväki on luonut säännöt ja jossa poliitikkojen on helppo toistaa ennakkoon arvattavia ja kaikille vaarattomia vastauksia. Joku ilkeä saattaisi todeta, ettei liikuntaa ja urheilua tarvitse ulkopuolelta nolata, he tekevät sen itse.
 
Kansalaisille liikunta voi olla paljon, mutta harvoille kaikki
Puoluejohtajatentin perusteella puolueiden välillä ei ole sanottavia eroavuuksia liikunnan ja urheilun kysymyksissä. Urheilu, liikunta ja liikkuminen ovat kaikkien mielestä erinomaisia ja kannatettavia asioita. 
 
Puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa liikunta ‒ jos se erikseen mainitaan ‒ sijoittuu parilla rivillään tärkeämpien asioiden häntään. Vaaliohjelmat ovat rakenteeltaan, tarkastelutasoiltaan sekä teemakokonaisuuksiltaan niin erilaisia, ettei ohjelmien perusteella uskalla julistaa jotain puoluetta toista liikuntamyönteisemmäksi. Kaikki ohjelmat haluavat kertoa äänestäjille, että ”me välitämme sinusta elämän kaikilla sektoreilla ja kaikissa vaiheissa”. Se miten ja miten paljon kenestäkin välitetään, selviää tarkemmin sitten aikanaan hallitusohjelmasta ‒ niiden puolueiden osalta, jotka hallitukseen päätyvät.
 
Liikuntayhteisön mielestä liikunnasta ja urheilusta luonnollisesti puhutaan liian vähän vaalien yhteydessä. Harva kuitenkaan äänestää etenkään eduskuntavaaleissa liikuntakriteereillä. Tuskin innokkainkaan liikuntaihminen kehtaa moittia äänestäjää, joka päätyy raapustamaan numeronsa ensisijassa turvallisuuden, ympäristö- ja ilmastopolitiikan, julkisen talouden, työllistämistoimien, kasvatuksen ja koulutuksen, maahanmuuton tai sote-kysymysten pohjalta. 
 
Se, että kansalaisten äänestysvalinnoissa liikunnan ohi ajavat monet muut elämänalueet, ei merkitse sitä, ettei myös liikuntaa ja urheilua arvostettaisi. Liikuntayhteisöllä on odotuksensa, mutta kansalaisilla on elämänsä. He miettivät arkeaan kokonaisuutena, ei vain liikuntaelämää optimoiden. Suomalaisille liikunta on mukava ja elämää kannatteleva asia ‒ jolla on myös työkykyyn ja terveyteen liittyvät ulottuvuutensa ‒, mutta harvoille liikunta on kohtalonkysymys. Kuolinvuoteilla ei voivotella sitä, että ”olisinpa liikkunut enemmän”.
 
Ääni urheilulle, liikunnalle vai liikkumiselle?
Äänestäminen liikuntakriteerein on toki sallittua ja mahdollista. Äänestettäessä liikuntapää edellä, kannattaa kuitenkin pitää pää kylmänä ja tehdä kotiläksyt huolella. Liikunnan ja urheilun maailmaa ei tule niellä yhtenä homogeenisena toiminta-alueena, vaikka urheilu- ja liikuntayhteisö sitä mieluusti sellaisena markkinoi. Kaikki liikunta ei ole samanlaista eikä kaikkea liikuntaa ole suunnattu kaikille. 
 
Valtion liikuntapolitiikka ‒ siis se, jota kansanedustajat voivat ohjata ‒ on rajallista eivätkä valtion rahkeet yllä kaikkialle. Valtion merkitystä toistuvasti liioitellaan. Valtio on toki vienyt järjestöiltä liikuntapolitiikan suunnannäyttäjän roolin, mutta konkreettinen ohjausvoima on takavuosista kaventunut. Valtio voi esimerkiksi yhdenvertaisuuteen, tasa-arvoon ja eettisyyteen liittyvillä avustusehdoillaan ja informaatio-ohjauksellaan vaikuttaa kuntien ja järjestöjen ratkaisuihin, mutta tiukempi valtio-ohjaus on menneisyyttä. 
 
Myös suomalaisten liikunta-alamaisuus on kaukana takana, joten valtiovetoiset vetoomukset eivät saa kansaa liikkeelle. Nykyään valtiota kuunnellaan parhaiten poikkeusoloissa, esimerkiksi pandemian aikana: kun muut harrastukset kielletään, kansalaiset saadaan ulkoilemaan.
 
Valtion liikuntapolitiikan ratkaisut näkyvät kansalaisille kenties selvimmin kilpa- ja huippu-urheilussa. Valtiolla on merkitystä harjoittelun ja valmennuksen turvaamisessa sekä harjoitus- ja kilpailuolosuhteiden rakentamisessa. Jos äänestäjä haluaa turvata urheilumenestystä, varminta on etsiä ehdokas, jolla on urheilutausta: kerran huippu-urheilija, aina huippu-urheilun puolella.
 
Liikunnan ja urheilun järjestötoiminta pyörii vahvasti valtion avustuspolitiikan varassa. Järjestöjen rakentama liikunnan ja urheilun pitopöytä kiihottaa lähinnä jo makuun päässeitä. Organisoitunut liikuntaelämä palvelee ensisijassa urheiluhulluja ja liikuntauskovaisia. Kilpaileminen myös luokittaa. Osa valikoidaan tai he valikoituvat pois järjestöjen ja seurojen toiminnasta. Erityisesti lasten ja nuorten osalta urheiluseurojen pyöröovissa liikenne on vilkasta molempiin suuntiin. Jos äänestäjä uskoo jälkikasvunsa viihtyvän urheiluseurojen toiminnassa, kannattaa yhdeksi äänestyskriteeriksi valita ehdokkaan toiminta liikuntayhteisöissä.
 
Sen sijaan liikkumattomuuteen liittyvät väestötason haasteet eivät ratkea liikuntarakentamisella, liikuntajärjestöjen ja -seurojen avustuksia korottamalla tai aktivointiohjelmilla. Näiltä osin äänestäjän on syytä tutkia puolueiden vaaliohjelmia laajemmin kuin vain etsimällä sieltä liikunta-sanaa.
 
Jos urheilun sijaan äänestäjä haluaa tukea liikunnallista elämäntapaa ja ehkäistä liikkumattomuutta, hän etsii ehdokkaan, joka haluaa panostaa kansalaisten eriarvoisuuden poistamiseen, yhdenvertaisuuteen, ylisukupolvisen köyhyyden ehkäisyyn, varhaiskasvatukseen, koulutukseen, mielenterveyskuntoutukseen, monikulttuurisuuden vaalimiseen, työllisyyden parantamiseen sekä erityisesti sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kasvattamiseen.
 
Erityisesti vähän liikkuvien liikuntasuhde rakentuu osana elämän kokonaisuutta. Kun elämän peruspuitteet ovat kunnossa, yleensä myös liikkumisen todennäköisyys kasvaa. Olennaisempaa on esimerkiksi tietää liikunnasta syrjäytyneen lapsen kotiolot kuin missä on lähin kiekkokaukalo.
 
Kaupunkivetoisen kehityksen myötä kansalaisten arvoasteikossa lähiluontoa korostava yhdyskuntasuunnittelu on nousussa. Suurin osa suomalaista ei käy koskaan varsinaisilla liikuntapaikoilla, ei pukeudu verkkareihin eikä koe olevansa liikunnan aktiiviharrastaja. Kynnys ulkoiluun on matalampi. Se on helppoa ja maksutonta. Siksi lähiluonto on useimpien suomalaisten valinta, jos ja kun he valitsevat liikkumisen. Ääni lähiluonnon puolustajalle on ääni liikkumattomuuden ehkäisylle.
 
Liikunta puolueille marginaalikysymys
Arjen liikkumisen edistäminen on ns. pirullinen ongelma, jonka ratkaisua ei löydy sen enempää OKM:n kuin muiden hallinnonalojen strategioista. Myös puolueilta puuttuu tarkempi näkemys paitsi liikkumattomuuden mysteeristä myös urheilun ja liikunnan eri ulottuvuuksista. Eriytyneen liikuntakulttuurin osin ristiriitaisia tavoitteita ei puolueohjelmissa tuoda esiin. Liikunta on poliitikoille isojen ja akuuttien kysymysten rinnalla vain ”prosenttiliikettä”, johon ei ole aikaa paneutua. Siksi puolueet ovat median vaalitenteissä liikunta- ja urheiluyhteisön vietävissä.
 
Liikuntayhteisö ei ole huomionkipeydessään yksin. Myös muilla kulttuurin aloilla toimivat ovat jääneet poliitikkojen ajatuksissa marginaaliin. Liikunnan, tieteen, taiteen ja muun kulttuurin hyvinvointivaikutuksia on jokseenkin mahdotonta kuvata eksaktisti euroilla ‒ siis kielellä, jota poliitikot mieluiten kuuntelisivat. 
 
”En minä pystyisi kertomaan OKM:lle, että nyt teidän pitää tukea tätä ja tätä kulttuurimuotoa noin ja noin paljon”, tunnustaa taloustieteilijä Sixten Korkman (SK 16.2.2023). Kun taloustutkimus ei ole pystynyt vahvistamaan liikunta- ja kulttuuritahojen laskelmia, ovat myös liikuntayhteisön tuottamat tuottavuus- ja kustannuslaskelmat jääneet vaikutuksiltaan vähäisiksi. 
 
Valtio näkyy, kunta tekee
Suomea on aiheesta kutsuttu kunnallisvaltioksi. Kunnat ovat lähellä kansalaisten tarpeita. Liikunnan ja liikkumisen arki on ensisijaisesti kuntalaisten ja kuntien valintojen tulosta. 
Liikuntalaki velvoittaa kuntia luomaan edellytyksiä myös liikunnalle. Paikallistason liikuntapalvelut, seuratoiminta ja liikuntapaikat olisivat ilman kuntien panostuksia olennaisesti nykyistä vaatimattomammalla tasolla. Soveltavan liikunnan palvelut ovat suurelta osin kuntien varassa.
Vaikka valtion kuntaohjaus on ohentunut, on valtiolla edelleen merkitystä kuntien liikuntaratkaisuille. Kunnille jaetaan valtionosuutta liikuntatoiminnan käyttökustannuksiin. Lisäksi kunnille myönnetään harkinnanvaraisia avustuksia liikuntapaikkojen rakentamiseen ja korjaamiseen sekä liikuntaa edistäviin hankkeisiin. Ilman valtionavustuksia kuntien kalleimmista liikuntapaikoista moni olisi jäänyt rakentamatta.

Valtio ei enää ennakolta ohjaa kuntien liikuntaratkaisuja, vaan ottaa kantaa ainoastaan kuntien esittämiin avustushakemuksiin. Kunnat voivat itse päättää mitä hakevat. Samoin kunnilla on mahdollisuus itse ratkaista, miten liikuntapalveluitaan toteuttavat, kunhan tekevät sen liikuntalain puitteissa. Olennaista on ottaa huomioon kaikki kuntalaiset, ei vain liikuntaseuroissa liikkuvat tai muut liikuntaa aktiivisesti harrastavat.

Vaikka kuntien toiminnassa korostuu itsenäisyys, myös eduskuntavaaleilla on merkitystä. Kunnissa suurin kiinnostus kohdistuu valtion liikuntabudjetin kokoon ja sen osa-alueisiin: paljonko sellaisia rakentamiseen ja liikunnan edistämiseen liittyviä avustuksia on tulossa jakoon, jotka soveltuvat myös kuntien haettaviksi? 

Mutta miksi valtakunnan tasolla operoivat urheilu- ja liikuntayhteisöt suhtautuvat niin intohimolla eduskuntavaaleihin, vaikka liikunnan arki tehdään etupäässä kunnissa? Siksi, että valtakunnallisten urheilu- ja liikuntajärjestöjen toiminta sekä suurten urheiluareenoiden rakentaminen hiipuisivat ilman valtionavustuksia. 

Sitä miten valtionavustusten kuivuminen vaikuttaisi kansalaisten liikkumiseen, ei ole tutkittu. Todennäköisesti valtion liikuntabudjetin kaventuminen heikentäisi kilpa- ja huippu-urheilun elinmahdollisuuksia, mutta arjen liikkumiselle se tuskin olisi katastrofi. Kilpailu ‒ erityisesti kilpailu huipulla ‒ on Suomen Olympiakomitean toiminnan ytimessä. Siksi eduskuntavaalit nostavat Olympiakomiteassa sykettä enemmän kuin kuntavaalit.
 
Teijo Pyykkönen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt mm. Liikuntatieteellisessä Seurassa ja opetusministeriön liikuntayksikössä.