RENGISTÄ ISÄNNÄKSI – kunnat vahvistavat rooliaan liikunnan olosuhdepäätöksissä?

Teijo Pyykönen

”Lajit vievät ja kunnat vikisevät”, tuhahdellaan monissa kunnissa. Tulevaisuudessa voi olla toisin: kunnat alkavat suosia niitä lajeja ja seuroja, jotka sitoutuvat kunnan tavoitteisiin ‒ ei vain oman lajin tai seuran tavoitteisiin.
Liikunnan ja urheilun lajikohtaiset olosuhdetoiveet ovat kuntien näkökulmasta tuskallisen muuttuvaisia. Kansainvälisten ja kansallisten lajiliittojen esittämät uudistukset tulisi toteuttaa mahdollisimman pian. Esimerkiksi peliareenoiden kokoa saatetaan vaatia laajennettaviksi, valaistusta parannettavaksi ja katsomoistuinten muotoa muutettavaksi. Ja jos ei muuteta, uhataan ainakin kansainvälisten pelien loppumisella.

Olosuhteiden kohentamistarvetta perustellaan myös suomalaisen urheilumenestyksen turvaamisella. Vain kilpailuolosuhteisiin verrattavien harjoittelupuitteiden uskotaan mahdollistavan maksimaalisen kilpailutuloksen.
 
Terveys ja turvallisuus ovat asioita, joiden kohdalla kunnilla ei ole juurikaan vastaansanomisen mahdollisuutta. Alkujaan hyväksi keksinnöksi arvioitu tekonurmi ei enää olekaan hyvä innovaatio, sillä tekonurmen kumirouhemateriaali on herättänyt huolta sen terveysvaikutuksista etenkin sisähalleissa. Samoin jäähallien sisäilmaongelmat ovat olleet otsikoissa jo pidempään.
 
Liikuntasalien lattiamateriaalit ovat kestokysymyksiä kaikissa vähänkin isommissa kunnissa. Toistaiseksi ei ole kehitetty lattiajoustoa tai päällystemateriaalia, jotka tyydyttäisivät kaikkia käyttäjäryhmiä. Se mikä kelpaa esimerkiksi koripalloilijoille, ei kelpaa salibandyn pelaajille. Lattiamateriaali on huipputasolla pelatessa niin olennainen kysymys, että sen perusteella ollaan valmiit jopa vaihtamaan kotikuntaa.
 
Oma lukunsa on uima-, liikunta- ja jäähallien rakentaminen, perusparantaminen ja korjaaminen. Vaikka valtio on näissä hankkeissa usein mukana osarahoittajana, ovat ne kunnille mittavia ja poikkeuksetta paljon keskustelua herättäviä investointeja.
 
Kun kunnilla ei ole mahdollisuutta toteuttaa kaikkien lajien kaikkia olosuhdetoiveita, syntyy kilpailua lajien välille. Lajit eivät ole jääneet odottamaan miten heidän toivelistalleen kuntaprosesseissa käy, vaan pyrkivät ”opastavaan vuorovaikutukseen” kuntapäättäjien kanssa. Edunvalvontalähtöisen vaikuttamisen välttämättömyyttä korosti jo Otto von Bismarck: ”Kiltit lapset eivät vaadi mitään; kiltit lapset eivät saa mitään.”
 
Kovin olosuhdekilpailu käydään lajien välillä
Lajitoimijat rakastavat lajiaan, mitä pidetään hyvänä asiana. Rakkaus on tunnetusti sokea tai ainakin likinäköinen. Oman lajin tavoitteet nähdään kirkkaasti, mutta samalla kaikki muu saa toisarvoisen aseman. ”Liittojen vaikuttamispolitiikka näyttäytyy hyvin eriytyneeltä ja omaan lajiin sitoutuneelta” toteavat myös lajiliittoja tutkineet (2021) Kati Lehtonen ja Jari Stenvall. Liitot toteuttavat omien sääntöjensä mukaista toimintaa, joka yleisesti kiteytyy oman lajikulttuurin ylläpitämiseen, he toteavat.
 
Lajeja on moneen lähtöön. Pelkästään Suomen Olympiakomitean jäsenjärjestöinä on 90 lajiliittoa. Niiden odotukset kuntien suuntaan vaihtelevat. Yleisurheilun olosuhdetoiveet saattavat nykyisellään olla maltillisia lajin hiipuvan harrastuksen takia. Suosiotaan kasvattavien palloilulajien uudistustavoitteet sen sijaan tuppaavat olemaan mittavia ja kalliita. Kunnilla ei yleensä ole paukkuja ennakoida eri lajien suosion kehitystä ja olosuhdevaatimuksia ‒ hyvä kun jotenkin perässä pysyvät.
 
Lajien tavoin kunnat poikkeavat toisistaan. Liikuntaan liittyvät kysymykset ovat Helsingissä erilaisia kuin Iisalmessa ja totaalisen erilaisia kuin Luhangan kaltaisissa alle tuhannen asukkaan kunnissa. Kaikilla kunnilla on myös urheiluun ja liikuntaan liittyvät perinteensä, joista poikkeaminen ei aina ole helppoa.
 
Lajien ja kuntien erilaisuus tuottaa mosaiikkimaisen olosuhdekartan. Lähtökohtien ja ratkaisujen moninaisuus on osaltaan estänyt yhteisen mallin luomisen olosuhteiden kehittämiseen.
 
Onko siis antauduttava desibelidemokratialle, jossa kovaäänisimmät voittavat. Yleensä äänekkäimpiä ovat asemansa jo vakiinnuttaneet lajit, jotka vuodesta toiseen keräävät lisää näkyvyyttä ja resursseja. Tällaista rikkauden kierrettä on kutsuttu Matteus-efektiksi: ”Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oltava yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on” (Matt. 25:29).
 
Matteus-efektin vaihtoehdoksi ei kelpaa mekaaninen tasajako. Se jättää lajit passiivisiksi toimenpiteiden kohteiksi eikä kannusta lajitoimijoita kasvattamaan osaamistaan ja vastuutaan.
 
Mitä tilalle, jos lajien ja kuntien yhteistyö ei saa perustua lajien väliseen raakaan kilpailuun eikä resurssien tasajako tule kyseeseen? Voisiko lajitoiveiden toteuttaminen olla muuta kuin nollasummapeliä eli riistoa, jossa yhden menestys on toiselta pois?
 
Yhteistyön tuloksellinen kehittäminen perustuu yleensä eri osapuolten tavoitteiden tuntemiseen ja arvostamiseen sekä molemminpuolisen hyödyn tavoitteeseen. Lajiliitot ja seurat tietävät olosuhdetavoitteensa, mutta kuinka hyvin ne tuntevat kuntien muuttuneet liikuntatehtävät?
 
Kuntien liikuntakatse kurkottaa lajitoiveiden yli
Kuntien näkökulma on lajinäkemystä laajempi. Kuntien lakisääteisiin tehtäviin kuuluu kuntalaisten hyvinvoinnin ‒ siis myös liikunnan ‒ edistäminen. Kuntien resurssit ovat niukat ja nykynäkymin tulevat sellaisina pysymään. Kunnat eivät kykene toteuttamaan kaikkia kuntalaisten hyvinvointia edistäviä asioita, joista liikunta on vain yksi. Kuntapäättäjät elävät alituisessa valintojen virrassa, minkä yksittäiset lajiharrastajat, seurat ja lajiliitot helposti unohtavat. Kunnissa liikuntakysymyksiä puntaroidaan muita hyviä asioita vasten. Hyvistä asioista ei ole koskaan pula, mutta resursseista on aina.
 
Säädökset ohjaavat kuntia ottamaan huomioon lukuisia liikunnan olosuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Valinnan paikkoja ilman ohitusmahdollisuutta ovat esimerkiksi mitä lajeja tuetaan, miksi, miten ja minkä verran, kuinka paljon edetään huippu-urheilun ja minkä verran harrasteliikunnan ehdoilla, miten ulkoiluun ja arkiliikkumiseen tulisi suhtautua, onko syytä painottaa lasten tai ikäihmisten liikkumisedellytyksiä, miten päätöksissä varmistetaan tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä huomioidaan eriarvoisuuden vähentäminen ja kestävä kehitys, kuinka maahanmuuttajataustaisten liikuntaa kannattaisi edistää, millä keinoin turvataan soveltavan liikunnan edellytykset, miten paikallisten erityispiirteiden tulisi näkyä päätöksissä, missä välissä kuullaan kuntalaisia, kuinka eri hallintokunnat saadaan mukaan liikunnan edistämiseen ja ‒ ehkä kaikkein vaikeimpana ‒ miten saavutetaan heidät, jotka uhkaavat jäädä liikuntapalveluiden ulkopuolelle ja jotka terveytensä kannalta liikkumista eniten tarvitsisivat?
 
Kuntalakiin ja liikuntalakiin perustuvien isojen kysymysten keskellä salien lattiapinnat ja kenttien tekonurmet näyttäytyvät huomattavasti pienemmiltä pulmilta kuin lajiliittojen ja seurojen papereissa.
 
Liikunnan yhteiskunnallisia tehtäviä on 1990-luvulta alkaen lisätty merkittävästi niin valtiotasolla kuin kunnissa. Lajiliitoissa ja seuroissa saattaa moni miettiä, että ”kyllä ennen oli paremmin”. Siis silloin, kun kuntien liikuntapolitiikassa keskityttiin vain liikuntahaluisiin, tehtävät rajoittuivat organisoituun urheiluun eikä tasa-arvon tai yhdenvertaisuuden puutteista ainakaan julkisesti valiteltu. Silloin lajiosaajilla ja seurapäättäjillä oli etenkin pienissä kunnissa valtaa sanoa miten urheilukysymyksissä toimitaan.
 
Kuntien liikuntakeskusteluissa lajiliittojen ja seurojen toiveet ovat saaneet kilpailijakseen näkemykset, jotka tähtäävät kaikkien kuntalaisten liikuttamiseen ja sitä kautta terveyden edistämiseen ja kuntatalouden säästöihin. Kohderyhmien laajentaminen ja liikuntatavoitteiden eriytyminen ei ole pikku juttu. Jos huudetaan ”eteenpäin!” urheilun ja terveysliikunnan edistäjille, he lähtevät eri suuntiin.
 
Liikuntakulttuuriin kuin varkain rakentunut vastakkainasettelu on luonnollisesti näkynyt myös liikunnan olosuhdekeskusteluissa. Tunnetuimman puheenvuoron asiasta käytti tasavallan presidentti Sauli Niinistö valtiovarainministeriaikanaan (2002): ”Liikuntapaikkarakentamisen julkinen rahoittaminen on turhaa, koska se ei edistä vähän liikkuvien liikkumista.” Urheiluväki totta kai tyrmäsi Niinistön arvion, mutta oli Niinistö osin oikeassakin. Liikuntarakentamisen jakaumavaikutukset ‒ ketkä saavat liikuntapaikkarakentamisesta hyödyt ‒ eivät kohdistu tasapuolisesti kaikille väestönosille. Suurin ja kallein osa julkisesta liikuntapalveluiden tuotannosta ohjautuu verraten pienelle joukolle aktiivisia urheilijoita.
 
Nykyisellään kuntien liikuntapolitiikka tasapainoilee lajitoiveiden ja kaikki kuntalaiset huomioon ottavien näkemysten kesken. Tyypillisesti kunnissa on päädytty kehittämään liikunnan olosuhteita lajitavoitteiden suunnassa samalla toivoen, että ratkaisut palvelevat myös laajoja käyttäjäryhmiä. Eli yritetään tehdä kaikille jotain, vaikka lopputulos ei ketään täysin tyydytäkään.
 
Kuntien liikuntaote kiristyy?
Liikuntalinjaukset ovat 2000-luvulla kokeneet kunnissa paikoin huimiakin muutoksia ‒ eikä vauhti välttämättä hidastu. Liikunta itseisarvoisena toimintana menettää merkitystään liikunnan tukemisen perusteena. Liikunnalla on oltava välinearvoa eli liikunnan yhteydet on pystyttävä entistä selvemmin kytkemään kunnan elinvoimaisuuteen ja kuntalaisten hyvinvointiin. Kireä kuntatalous ohjaa päättäjät kysymään minkälaiseen liikuntaan kunnan kannattaa sijoittaa ‒ mihin liikunnalla pyritään, mitä liikuntaan sijoitetuilla varoilla saavutetaan ja kuka nauttii tuloksista?
 
Kehitys saattaa hyvinkin johtaa siihen, että kunnat alkavat suosia lajeja ja seuroja, jotka sitoutuvat kunnan tavoitteisiin ‒ ei vain oman lajin tai seuran tavoitteisiin. Muutos tarkoittaisi siirtymistä edunvalvontalähtöisestä nollasummapelistä yhteisen hyvän tavoitteluun eli plussummapeliin. Siinä lajin etu on sopusoinnussa kunnan edun kanssa.
 
Jotta plussummapeli onnistuu, kuntien on päätettävä ja selkeästi ilmaistava minkälaista liikuntaa ja urheilua kunta kaipaa ja haluaa tukea (kaikki liikunta ei ole homogeenista) ja keiden liikuntaa kunta haluaa ensisijaisesti edistää (kaikki eivät tarvitse yhtä paljon kunnalta tukea liikuntaansa).
 
Kuntavalintojen taustaksi tarvitaan julkista priorisointikeskustelua. Kuntalaisten ja poliitikkojen on syytä ymmärtää mistä on kysymys. Tavoitteeksi sopii asettaa riittävän laajasti jaettu käsitys kehityksen toivotusta suunnasta ja valintojen oikeudenmukaisuudesta.
 
Kunnan liikuntaidentiteetin kirkastamisella selkeytetään myös työnjakoa: mihin kunta osallistuu ja mikä jää kuntalaisten omalle vastuulle. Markkinat hoitavat jo nykyisellään merkittävän osan liikuntapalveluista. Valtaosa liikuntapalveluista ei ole subjektiivisen oikeuden piirissä, joten kunnat voivat valintoja tehdä ja tulevaisuuden talousahdingoissa niiden on ilmeisesti pakkokin tehdä.
 
Vastaavasti lajien odotetaan terävöittävän tavoitteensa ja niiden perustelut suhteessa kuntatavoitteisiin. Tämä on monelle lajille ja seuralle uusi tehtävä. Urheilun ja liikunnan julkisen tukemisen perusteita ei ole sen enempää kunnissa kuin valtiotasolla tosissaan kyseenalaistettu, joten perustelut on voitu jättää yleiselle tasolle. Tavallista on kerrata isiltä perittyä liikunnan ja urheilun hyvää kertomusta, vakuuttaa Suomen Olympiakomitean tavoin kuinka ”yhteiskunnallisten haasteiden ja rakennemuutosten myötä liikunnan yhteiskunnallinen merkitys on yhä suurempi” ja lopuksi vaatia, että ”rahoituksen tulee vastata yhteiskunnallista perustelua”.
 
Tulevaisuudessa kunnat kaipaavat nykyistä vähemmän lajien tai lajiryhmien itsensä tuottamia olosuhdeselvityksiä, joissa fokus on omien olosuhdevaatimusten oikeuttamisessa. Niiden sijaan kunnat kaipaavat nykyistä enemmän riippumattomien asiantuntijoiden laatimia raportteja siitä, miten eri lajiliitot ja seurat konkreettisesti edistävät ja kykenevät jatkossa edistämään kunnan liikunta- ja hyvinvointitavoitteita.
 
Huippu-urheilun seuraaminen on monille suomalaisille tärkeää ajanvietettä. Kaksi kolmasosaa suomalaisista pitää huippu-urheilumenestystä tärkeänä, kun urheilujärjestön tilaamassa puhelingallupissa kysytään pelkästään huippu-urheilun merkitystä. Tällaisen kyselyn tuloksella halutaan kertoa, että ollaan enemmistön asialla ja kansalaismielipiteen tulisi näkyä esimerkiksi kuntien olosuhdepäätöksissä. Sen sijaan, kun kysytään mikä on tärkeintä ‒ huippu-urheilu, lasten liikunta, aikuisten liikkuminen vai ikäihmisten liikuttaminen ‒, huippu-urheilu ei enää olekaan niin tärkeää.
 
Kuntien päätöksenteko perustunee tulevaisuudessa entistä enemmän vaihtoehtojen vertailuun ja nykyistä vähemmän tarkoitushakuisiin kyselyihin. Se ei estä sitä, että kunnan liikuntaimago rakennetaan vaikkapa huippu-urheilun ympärille ‒ jos kunta ja kuntalaiset niin haluavat. Eikä se poista sitäkään mahdollisuutta, että huippu-urheilun vaatimat olosuhteet jätetään pääosin markkinoiden hoidettaviksi.
 
Osa aatteellisen yhdistyksen muodossa käynnistetystä toiminnasta on siirretty osakeyhtiön muotoon. Huippu-urheilu on yleisesti liiketoimintaa, jonka sääntelyyn lajiliitoilla ei kaikin osin ole oikeutta. Vaikka aate ja bisnes ovat erkaantuneet toisistaan, saattaisi lajiliitoille ‒ ja järjestöille yleensäkin ‒ olla kuntayhteistyön turvaamiseksi hyvä ottaa oppia siitä, miten yritystoiminnassa panostetaan asiakaslähtöisyyteen ja -osallisuuteen.
 
Teijo Pyykkönen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka on aiemmin työskennellyt mm. Liikuntatieteellisessä Seurassa ja opetusministeriön liikuntayksikössä.
 
Artikkelin keskeisenä tausta-aineistona on käytetty North Sport Consulting Oy:n johtavien asiantuntijoiden Jan Norran ja Ari Karimäen sekä Teijo Pyykkösen yhteistä pienoisseminaaria lokakuussa 2022.

[email protected]
[email protected]
[email protected]